Keskustelu sosiaaliturvan uudistamisesta käy kovilla kierroksilla. Uusia ehdotuksia tehdään solkenaan. Aina ei ehditä pitää tarkkaa lukua siitä, miten uudet ideat sopivat nykyiseen sosiaaliturvajärjestelmään. Tämä yhteensovituksen ongelma tulisi kuitenkin pitää visusti mielessä, sillä perinteisestä järjestelmästämme emme pääse kokonaan eroon – eikä tällainen vallankumous olisikaan tavoittelemisen arvoinen.
Viimeksi on herättänyt keskustelua Antti Rinteen vappupuheessaan esittämä tavoite korottaa alle 1400 euron kuukausieläkettä saavien nettoeläkkeitä asteittain 100 eurolla. Pyrkimystä parantaa pienituloisten eläkeläisten toimeentuloa on ymmärretty. Ehdotuksen toteuttamisen on toisaalta epäilty koituvan kalliiksi. Sen hintalapun on arvioitu liikkuvan, toteuttamistavasta riippuen, miljardin euron molemmin puolin.
Kustannusten suuren mittaluokan ymmärtää, kun ottaa huomioon, että 1400 euron kuukausieläke vastaa likimain nykyisten vanhuuseläkkeiden mediaania. Korotus voisi siis koskea, ainakin osittaisena, joka toista noin 1,3 miljoonasta vanhuuseläkekanläisestä.
Yksi piirre ehdotuksesta on jäänyt keskustelussa vähälle huomiolle. Valtaosa Rinteen lupauksesta hyötyjistä olisi työeläkkeen saajia. He siis saisivat pienen työeläkkeensä täydennykseksi lisätuloa esimerkiksi kansaneläkkeen tai takuueläkkeen muodossa. Samalla he olisivat käytännössä tasaeläkkeen piirissä.
Ehdotus tällaisen askeleen ottamiseksi on sosialidemokraattien puheenjohtajan tekemäksi yllättävä. Demarit ovat perinteisesti painottaneet ansiosidonnaista sosiaaliturvaa ja pyrkineet pitämään sen erossa tasasuuruisesta vähimmäisturvasta. Työelämä-statuksesta riippumaton vähimmäisturva, kansaneläke sen osana, on puolestaan ollut keskustapuolueen lempilapsi. Tämä on ollut Suomen eläkepolitiikan historiallinen jakolinja.
Rinteen ehdotuksen toteutuminen merkitsisi työeläkkeen ja tasaeläkkeen päällekkäisen alueen laajenemista. Tämä pahentaisi työmarkkinoiden yhtä kannustinongelmaa. Entistä vähemmän pätisi työeläkejärjestelmän puolustajien vanha iskulause, että jokainen ansaittu euro merkitsee lisää eläkettä. Tasaeläkkeen piiriin lukeutuvat pienituloiset palkansaajat alkaisivat oikeutetusti kysyä, miksi heidän ansioistaan peritään heiltä itseltään ja heidän työnantajaltaan yhteensä 24 prosentin työeläkemaksua, josta käytännössä ei koidukaan lisää eläkettä.
Perusteltu vaatimus työllistymistä vaikeuttavan verokiilan alentamiseksi olisi, ettei vähimmäiseläkkeen piiriin jäävistä ansioista perittäisikään työeläkemaksuja. Tällaisen porrastetun työeläkemaksun perintä olisi kuitenkin – valmisteilla oleva ajantasaisen tulorekisterin toteuduttuakin – käytännössä mahdotonta. Ja mitä enemmän pienistä ansioista perittävät eläkemaksut vähenisivätkin, sitä suuremmassa määrin lupauksen toteuttaminen jäisi muilla veroin rahoitettavaksi.
Oman ongelman muodostaisivat itsensä työllistävät yrittäjät ja ammatinharjoittajat. He alkaisivat maksaa entistä pienempiä eläkemaksuja, jos vähäväkisten eläkeläisten tulojen lisäämiseksi korotettaisiin esimerkiksi takuueläkettä. Pitkään pyöritelty hanke yrittäjien työeläkemaksun perusteiden tarkistamiseksi olisi entistä välttämättömämpi toteuttaa.
Pyrkimys eläkeläisköyhyyden vähentämiseen on yhtä kaikki sosiaalisesti perusteltu. Mutta sen toteuttamisessa olisi syytä kiinnittää huomio bruttoeläkkeen sijasta eläkkeensaajan käytettävissä oleviin tuloihin. Osana paljon puhuttua sosiaaliturvan uudistusta pitäisi siis tarpeen arvioida uudelleen myös eläketulon verotusta ja sitä täydentävää sosiaaliturvaa. Siinä on otettava huomioon sekä työhön kohdistuva rajaverokiila että julkisen talouden lisärasitus. Tämä palapeli ei ole helppo. Mutta muuta käypää keinoa ei ole.
Kirjoittaja on VERin hallituksen puheenjohtaja.
Tagit: