Sijoitustuotealkemistit kehittelevät yhä kekseliäämpiä häkkyröitä, mutta yksi seksikkyydeltään monesti rajallisena pidetty sijoituskohde jaksaa jaksaa: valtion obligaatiot.
Lähes kaikilla suuremmilla instituutiosijoittajilla on salkussaan näitä papereita (VERin valtionlainasijoittamista on käsitelty Meillä VERissä -palstalla. Tämä on palvellut sijoittajia hyvin, sillä kehittyneiden valtioiden joukkolainoilla [1] on takanaan vähän maasta riippuen noin kolmannesvuosisadan kestänyt hyvien tuottojen ajanjakso. Aikanaan 1980-luvulla hyviä tuottoja toi se, että korot olivat korkeita, ja sittemmin tuottoja on generoinut jatkuva korkojen lasku, joka on nostanut salkuissa olleiden papereiden markkina-arvoja.
Viime vuosien ajan tämä bondien kultakausi on toistuvasti pyritty julistamaan päättyneeksi, kun korot ovat valuneet niin alas, ettei vuotuisista kupongeista kerry juuri mitään eikä korkojen edelleen alenemisesta koituville arvonnousuille ole nähty enää tilaa. Mutta kerran toisensa jälkeen korot ovat onnistuneet yllättämään putoamalla entistä alemmille tasoille, ja vaikkapa 0,5 prosentin korolla Saksan 10-vuotisia lainoja ostaneet ovat saaneet todeta paperiensa arvon nousevan. Nyt helmikuun 2019 lopulla tämä korko on noin 0,1 % ja Saksan 5-vuotisen lainan korko pyörii -0,3 prosentin alapuolella. Siis aikuisten oikeasti miinus 0,3:n. Myös Suomen valtio on päässyt nauttimaan negatiivisista lainakoroista.
Yhdysvalloissa korot ovat viime vuosina kohonneet, mutta siellä puolestaan korkokäyrä on todella loiva ja pitkien valtionlainojen korot ovat hädin tuskin lyhyiden korkojen yläpuolella.
Luonnottoman mataliin korkoihin on sekalaisia syitä. Regulaatiotekijät ylläpitävät valtionlainojen kysyntää eri tavoin. Suuri merkitys on pankkisääntelyllä, jossa kehittyneiden maiden valtionlainat eivät lähtökohtaisesti vaadi pankilta omia varoja samalla tavoin kuin muut lainapaperit. Niin ikään vakuutusyhtiöiden ja osin myös eläkerahastojen vakavaraisuussäännöt suosivat valtionlainoja ja etenkin pitkäaikaisten vastuiden vastapainona olevia pitkän duraation papereita.
Regulaatiosyistä riippumattakin sijoittajat antavat luonnollisesti arvoa valtionlainojen kokonaissalkun hajautusta palvelevalle ominaisuudelle.
Aivan erityinen tuki valtionlainoille on viime vuosina tullut keskuspankkien elvyttävästä rahapolitiikasta. Matalat ohjauskorot ovat heijastuneet myös valtioiden lainanoton korkoihin ja määrällinen elvytys, jota muun muassa Euroopan, Yhdysvaltojen ja Japanin keskuspankit ovat harjoittaneet jättimäisessä mitassa, on tukenut valtionlainojen jälkimarkkina-arvoja ja sitä kautta myös liikkeeseenlaskuhintoja. Euroopan keskuspankkijärjestelmä onkin eurovaltioiden lainojen ylivoimaisesti suurin omistaja. Japanissa tilanne on vielä huimempi, kun valtion valtavat lainat ovat hyvin suurelta osin keskuspankin taseessa.
Valtionlainamarkkina on sikäli vekkuli, että korkoja voi nostaa joko se, ettei valtion maksukykyyn luoteta, tai se melkeinpä vastakkainen tekijä, että maan talouden uskotaan kehittyvän vahvasti, jolloin korkojen odotetaan nousevan. Massiivisetkin valtionvelat hetkauttavat sijoittajia ehkä yllättävän vähän: sen enempää Japanin valtion yli 200 prosentin velka bruttokansantuotteeseen nähden tai USA:n vauhdilla kohti koillista kohoava velka ei näytä johtavan sijoittajien tuottovaatimuksen merkittävään nousuun. Italian ja Kreikan korot ovat toki tuntuvasti Saksan yläpuolella, mutta niin vain Kreikankin 10-vuotisen lainan korko on painunut alle neljän prosentin.
Entä tästä eteenpäin? Korkojen nousua on odotettu niin kauan, että sitä sinnikkäästi ennustaneet alkavat vaipua turnausväsymyksen valtaan. Sen enempää Yhdysvaltojen Fedin kuin Euroopan keskuspankinkaan rahapolitiikka ei näytä kiristyvän siten kuin vielä viime vuonna odotettiin. Valtionlainojen institutionaaliset tukielementit tuntuvatkin jatkavan olemassaoloaan.
On silti lähes mahdotonta kuvitella, että valtionlainojen menestyksekästä kolmannesvuosisataa seuraisi loistava tulevaisuus. Kun korot ovat lähtötilanteessa lähellä nollaa, merkittäviä tuottoja ei voi kertyä sen enempää kupongeista kuin markkina-arvojen nousustakaan. Tai no, viimemainitusta voi, jos yleiset korkotasot vajoavat pitkälle nollan alapuolelle. Sitä emme sentään halua uskoa.
[1]
Valtionlaina-käsitteellä tarkoitetaan useimmiten – ja tässäkin blogissa – sinänsä omituisesti vain kehittyneiden valtioiden lainoja.
Kirjoittaja on VERin toimitusjohtaja.
Tagit: