Yksi budjettikuria vahtivien valtiovarainministerien valttikorteista on perinteisesti ollut markkinavoimat. Etenkin lisämenojen vaatijat on pyritty tyrmäämään uhkauksella siitä, että valtion luotottajat rankaisevat liiallisesta budjettialijäämästä säälimättä.
Meilläkin tämä on tuttua, mutta viime viikkoina asia on ollut pöydällä Italian valmistellessa vuoden 2019 budjettia.
Vaan ovatko nämä valtionlainasijoittajista koostuvat markkinavoimat voimissaan vai onko niiden ote löystynyt?
Italian valtionlainojen korot heiluivat syyskuussa ja lokakuun alussa niin eturivin kuin takarivinkin poliitikkojen lausuntojen sekä huhujen tahdissa. Heilunta oli reippaampaa kuin mihin viime aikoina on yleisesti totuttu.
Mutta silti. Markkinavoimien vastaiskun jäljiltä kymmenen vuoden joukkolainojen korko on nyt reilut kolme prosenttia. Viime vuosien matalaan korkotasoon tottuneille tämä kuulostaa ehkä korkealta, mutta absoluuttisestihan tämä on edelleen hillittömän alhainen taso.
Nykyiset eurooppalaiset korkotasot ovat kaikkiaan poikkeuksellisen matalia tunnetun 5000 vuoden finanssihistorian aikana. Eikä tarvitse mennä niin kauas että reilun kolmen prosentin korko asettuu mittasuhteisiin. Vain muutama vuosi sitten Italian kymmenvuotisen lainan korko nousi eurokriisin aikana ajoittain 8 prosentin yläpuolelle. Ja aika tuoreessa historiassa kaksinumeroiset korkoprosentit olivat ihan normisetti (vaikkakaan tätä sanaa ei tuolloin käytetty).
Kun absoluuttiset korot ovat näin matalalla, moni valtio kestäisi muutaman kymmenen basispisteen (prosenttiyksikön sadasosan) koronnousun melko vaivattomasti. Italian osalta asia on kuitenkin vakavampi valtavan velkataakan ja laihan talouskasvun takia. Italian velka on yli kaksi biljoonaa euroa eli 130 prosentin suuruusluokkaa suhteessa bruttokansantuotteeseen. Korkojen nousu alkaa toki toden teolla kuristaa vasta vaiheittain uuden lainanoton kallistumisen myötä. Tässä on silti muistettava, että lainaa tarvitaan paitsi budjettialijäämien kattamiseen, myös ja ennen kaikkea vanhojen lainojen erääntymisen vuoksi ja Italian valtion bruttorahoitustarve on koko ajan ankara (valtionvelan keskimaturiteetti on noin seitsemän vuotta).
Italian tapauksessa markkinavoimat siis muistuttivat kyllä olemassaolostaan vähän pontevammin kuin viime aikoina on ollut tavallista, mutta eivät antaneet tyrmäysiskua, vaikka velka uhkaa ajautua kestämättömälle uralle ja euroalueesta eroaminenkin pyörii puheissa.
Mikä sitten nykyisin vaimentaa lainoittajien reaktiota löyhää budjettipolitiikkaa kohtaan? Taustalla on yleisesti matalat korkotasot, joihin vaikuttaa ratkaisevasti keskuspankkien matalat ohjauskorot ja määrällinen elvytys etenkin euroalueella ja Japanissa. Eurovaltioiden liikkeeseenlaskujen menemistä kaupaksi matalilla koroilla on tukenut aivan erityisesti EKP:n valtionlainojen osto-ohjelma, jossa näitä lainoja on ostettu gargantuaalisessa mitassa. Vaikka euroalueen keskuspankit eivät suoraan merkitse uusia lainoja, merkitsijät tietävät, että jälkimarkkinoilla on ollut takuuvarma keskuspankkiostaja käsi ojossa. Nyt ollaan kuitenkin tulossa uuteen tilanteeseen, kun EKPJ:n valtionlainasalkun suoranainen kasvattaminen ollaan lopettamassa.
EKP:n lisäksi on silti muitakin toimijoita, jotka ovat valmiita ottamaan salkkuunsa valtionlainoja jos ei ihan hinnalla millä hyvänsä niin vähän sinne päin. Näitä ovat muun muassa Kiinan ja Japanin ja muidenkin Aasian maiden keskuspankit, öljymaiden isot valtiolliset rahastot sekä monet vakuutusyhtiöt ja eläkerahastot, joiden on pakosta ostettava etenkin pitkän juoksuajan lainoja pitkäaikaisten vastuidensa kattamiseen.
Mutta mitä valtiovarainministerille sitten jää, jos markkinavoimien ja niihin kytkeytyvien luottoluokittajien pelotevoima vaimenee? No, vielä on sentään EU ja kestävyysvaje sekä oikein tiukoissa paikoissa Kansainvälinen Valuuttarahasto. Ihan asiallisia ja päteviä mörköjä nekin.
Kirjoittaja on VERin toimitusjohtaja.
Tagit: