Mikä on Suomen julkisen talouden tila? Senhän näkee numeroista. Mutta mistä?
Ennen vanhaan katsottiin valtion budjetista. Jos budjettitasapaino oli miinuksella, ei hyvä. Piti ottaa velkaa. Tasapainon lisäksi seurattiin valtionvelan kehitystä.
Nyttemmin on ymmärretty, että näkökulma oli liian kapea. EU-säännöstö sisältää julkisen talouden tasapainoa ja julkista velkaa koskevat rajoitteet. Tämä on nostanut keskiöön laajemman julkisen talouden, joka kattaa paitsi koko valtiontalouden, myös kuntasektorin ja sosiaaliturvarahastot, mukaan lukien lakisääteisen työeläkesektorin.
Uusimpia EU-vaatimuksia edustaa keskipitkän aikavälin rahoitusasematavoite (MTO), joka koskee julkisen talouden rakenteellista (suhdannekorjattua) tasapainoa. MTO ei liene pubien diskursseissa yleisin kirjainyhdistelmä, mutta hallitus ja VM:n virkamiehet ovat nykyisin Brysselissä herkeämättä tilillä tasapainon ja velan lisäksi myös MTO-luvuista.
Kotikentällä ja nyt ajankohtaisesti hallituksen päätöksenteon ytimessä ovat valtion budjetin määrärahakehykset. Kehyksistä on muodostunut finanssipolitiikan kurinalaisuuden ankkuri, joka on pitänyt tiukasti viime vuosikymmenen alkupuolelta asti (tosin ehkä ajoittain pienin kikkailuin). Uskottavat kehykset ovat tärkeät, vaikkakin riskinä on, että päätöksentekijät kokevat kehysten ulkopuoliset menot ja lisävastuut vapauden valtakuntana.
Julkisen talouden kokoa voidaan arvioida niin kotikentällä kuin kansainvälisesti julkisten menojen suhteella kokonaistuotantoon. Suomi on tässä kilpaillut Euroopan ykköspaikasta. Julkiset menot ovat kiistatta meillä suuret, joskin kansainvälisiin vertailuihin on suhtauduttava tietyllä varovaisuudella. Erityisesti eläkejärjestelmän sisältyminen julkiseen talouteen Suomessa muita maita laajemmin kasvattaa lukuamme aika tuntuvasti.
Sen, mikä kaikki julkiseen sektoriin luetaan, määrittää kansantalouden tilinpidon sääntöjen mukaan Tilastokeskus Eurostatin lempeässä seurannassa. Julkiseen talouteen kuuluu paitsi eläkeyhtiö Varma, myös Killinallin vakuutuskassa ja Kiinteistö Oy Röyttä. Sitä vastoin vaikkapa Suomen Pankki ei.
Poliittisessakin keskustelussa on sanottu, että julkisten menojen osuus kokonaistuotannosta on lähellä 60:tä prosenttia. Joku voi ajatella, että yksityiset ovat sitten noin 40. Näinhän ei ole, koska julkiset menot eivät ole mikään osuus tuotannosta, vaan yksityinen sektori on miten tahansa laskettuna sentään paljon julkista suurempi. Tällaisten ”osuuksien” ynnäämisellä päästäisiin kätevästi paljon isompaan bruttokansantuotteeseen.
Osin julkisen talouden kokoa voidaan hahmottaa myös veroasteen (verotulot/bkt) kautta. Tässäkin Suomi on kärkisijoilla, mutta myös tähän liittyy vertailtavuuskysymyksiä kuten eläkemaksujen sisältyminen veroasteeseen meillä muita maita laajemmin.
Julkista velkaa tarkastellaan yleensä bruttovelan kautta. Julkista nettovelkaa (bruttovelan ja julkisten varojen erotus) katsottaessa Suomi hyppääkin parhaimmistoon. EU:n jäsenvaltioista olemme paras (eniten nettovaroja / bkt) ja globaalistikin häviämme vain muutamille öljymaille. Loistava ranking-sijoitus, mutta tässäkin on taustalla se, että näihin rätinkeihin sisällytetään eläkevaramme, kun taas eläkevastuuta ei lueta velkoihin.
Oikeasti ratkaisevaa on lopulta, näyttääkö julkinen talous olevan selviämässä ikääntymisen ja tulevan hitaan talouskasvun haasteista. Tätä on alettu jo vakiintuneesti kuvata kestävyysvajeella, jota voidaan – sen tuntuvista epävarmuuksista huolimatta - pitää tärkeimpänä julkisen talouden mittarina. Tämän tärkeimmän osoittimen asento ei ole meillä hyvä (Ruotsissa vastaavaa lukua kutsutaan sattuneesta syystä kestävyysylijäämäksi…), vaan julkinen talous ei näytä pitkällä aikavälillä selviytyvän nykyisillä palvelu- ja etuuslupauksilla ja veroasteella.
Edellä on kursivoitu kymmenen käsitettä, joille on olemassa numerot ja joita voidaan käyttää julkisen talouden kuvaamiseen. Toiset ovat tärkeämpiä kuin toiset, mutta kaikilla on ainakin jokin merkitys finanssipolitiikan päätöksentekijöiden näkökulmasta. Julkisen talouden hoitamisessa ei olekaan kyse yksittäisistä rimanylityksistä vaan kymmenottelusta.
Ykkösottelijaamme Petri Keskitaloa verrattiin aikanaan suorastaan supersankari Kainalniemen Elmoon. Finanssipolitiikan kymmenottelijoilla olisi käyttöä sellaisille voimavaroille, joita Elmolta tarvittaessa löytyi.
Kirjoittaja on VERin toimitusjohtaja.
Tagit: